Irakilais-suomalainen teologi Emil Anton julkaisi tänä keväänä kompaktin, taskukokoisen ja kauniskantisen historiateoksen, joka on samalla myös matkaopas: Katolisempi kuin luulit – aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja) on tiivis lukuelämys, joka saa lukijan sivistymään niin että korvissa kohisee. Esittelen seuraavassa kirjan ydintä ja sisältöä jättäen kuitenkin paljon myös lukukokemuksen paljastettavaksi.
Kirjan johtoajatus esitellään liepeessä: Luterilaisuus on ollut muovaamassa Suomea yhtä kauan kuin katolisuus sitä ennen. Suomalaisuuden ymmärtäminen edellyttää luterilaisuuden ymmärtämistä. Ja jotta voi ymmärtää luterilaisuutta, on ymmärrettävä katolisuutta. Anton osoittaa miten Suomen historia on ollut katolinen ja on sitä monin tavoin edelleen!
Alkusanat toivovat kirjan olevan lukijalleen ”ahaa-elämys, inspiraatio, kutsu merkitykselliseen koti- ja ulkomaanmatkailuun, mielen ja ruumiin pyhiinvaelluksille”. Kirja rakentuu kymmenestä luvusta, joissa kussakin esitellään vuosisata 1100 – luvulta alkaen nykypäivään. Kunkin luvun lopuksi annetaan luku- ja menovinkkejä, sekä toisinaan taidevinkkejä. Nämä yhdessä samalla osoittavat kirjoittajan antaumuksellisuuden aiheelleen.
Kirja, kuten Suomen kirjoitettu historiakin, alkaa pyhimyskertomuksesta. Luvussa pohditaan piispa Henrikin, joka nykytiedon valossa mitä todennäköisimmin on historiallinen henkilö, mahdollista antia nykypäivän kristityille sekä uskontodialogille ja ekumenialle. Pyhä Henrik on myös toistaiseksi Suomen ainoa katolinen pyhimys.
Toinen luku esittelee 1200 – lukua ja silloin maahamme asettunutta dominikaanista sääntökuntaa, jonka vaikutus Suomessa on ollut merkittävä. ”Varhaisimmassa Suomessa (eli Turussa) dominikaanit hallitsivat katukuvaa lähes kolmesataa vuotta – siis lähes kolme kertaa kauemmin, kuin Suomi on nyt ollut itsenäinen.” Tällaiset huomautukset, joita kirja viljelee, saavat lukijan mietteliääksi asioiden suhteellisuuden ja historian äärellä. Luvussa sivutaan myös dominikaanisen sääntökunnan läheisiä teologisia ja historiallisia ulottuvuuksia luterilaisuuden kanssa, etenkin Suomessa, jossa dominikaanit toimivat reformaatiossa ikään kuin siltana katolisuuden ja luterilaisuuden välissä. Suomen reformaatiohan tapahtui rauhanomaisesti kirkon jakautumatta, toisin kuin Keski-Euroopassa. Dominikaanit ovat palanneet Suomeen 1900 – luvulla, ja nykyisin heidän ylläpitämänsä katolisen kulttuurikeskuksen Studium Catholicumin löytää Helsingistä Ritarikadulta. Studiumin sydäntä sivistäviä luentoja suosittelen muuten todella lämpimästi myös blogin lukijoille.
Kolmas luku kertoo kuka oli piispa Hemming ja miksi hänestä toivotaan Suomen toista pyhimystä. Hänet julistettiin keskiajalla suuren suurten juhlallisuuksien saattelemana autuaaksi, mutta reformaatio pysäytti kanonisaatioprosessin. Suomen katolilaiset ja jopa jotkut luterilaiset näkevät tosissaan vaivaa, jotta Hemming julistettaisiin pyhimykseksi tulevaisuudessa. Lobbausta on tapahtunut korkeimmalla kirkollisella tasolla ja Hemmingin kultti elää jokseenkin ruohonjuuritasollakin. Kirja esittelee, miksi Hemmingillä on merkitystä suomalaisille kristityille.
Neljäs luku opastaa Naantalissa 1400 – 1500 -luvuilla vaikuttaneiden birgittalaisnunnien jäljille. Kaupunki on myös saanut nimensä nunnien kautta.
Viides luku käsittelee tietenkin reformaation vuosisataa, Agricolaa ja toisaalta Juhana Herttuaa.
Reformaatiosta on muistettava painottaa, että Luther ei varsinaisesti ”perustanut” luterilaisuutta, vaan ”luterilaisuuden perustivat siis Luther ja paavi ekumeenisessa yhteistyössä”. Nämä kun kirosivat toisensa. Tunnustus oli siis molemminpuolinen. Suomessa reformaatio tapahtui rauhallisesti. Suomalaiset sitä paitsi olivat juurtuneet katolisiin tapoihin vielä pitkäksi aikaa eteenpäin. Vähällä oli, ettei Suomi pian palannut katoliseksi Kustaa Vaasan poikien Eerikin, Kaarlen ja Juhanan, sekä Juhanan pojan Sigismundin vuoroin hallitessa Ruotsia. Juhana-herttua tunnetusti otti loistavasti taktikoiden puolalaisen prinsessan vaimokseen ja vähemmän tunnetusti kääntyi katolilaiseksi, ollen myös teologisesti oppineempi kuin yksikään valtakuntansa piispa. ”Ruotsin valtionkirkon johdossa oli siis lopulta vuosina 1578 – 1592 Suomi-mielinen katolilainen, jolla oli puolalainen vaimo ja luterilaisia sympatioita.” Kuvaus muuten sopii myös aika hyvin kirjan kirjoittajaan!
1600 – luvusta kerrotaan luterilaisuuden puhdasoppisuuden aikana ja esitellään kuningatar Kristiina, joka kääntyi skandaalimaisesti katolilaiseksi luettuaan isänsä Kustaa II Adolfin Puolasta sotasaaliina tuomia tekstejä. Kristiina luopui kruunusta ja muutti Roomaan. Sittemmin hänet haudattiin ensimmäisenä naisena Pietarinkirkkoon. 1600 – luku toi myös mukanaan pietismin jonka vaikutus tuntuu edelleen Suomessa useimpien herätysliikkeiden taustalla. Puhdasoppisuuden aikana muuten pyhimyskalenterissa, joka nimipäiväkalenteri tuolloin oli, pyhimysten määrä vain kasvoi. Pyhimysten kunnioittaminen häivytettiin suomalaisessa luterilaisuudessa vasta paljon myöhemmin.
1700-luku esittelee suomalaisen tieteen, kulttuurin ja identiteetin merkkihenkilöitä H. G. Porthanista Antti Chydeniukseen. Luvun otsikon mukaisesti kerrotaan myös horrossaarnaaja Anna Rogelista.
Vuosisata toi jälleen myös katolilaisille mahdollisuuden järjestää Suomessa toimintaansa reformaation jälkeen.
Seuraava vuosisata omistetaankin ennen kaikkea suomalaisuuden ja merkittävien herätysliikkeiden synnylle. Huvittavaa on, että eri herätysliikkeiden johtohahmoilla oli epäilyksensä toisten herätysliikkeiden teologiasta. Osa luvun katolisuusviittauksesta tuleekin tässä. Sekä herännäisten johtaja Paavo Ruotsalainen että evankelisten johtaja Fredrig Gabriel Hedberg syyttivät nimittäin kumpikin toistaan paavilaiseksi! Ruotsalainen vieläpä kirjoittaa eräässä kirjeessään lestadiolaisten johtajan Lars Levi Laestadiuksen saarnasta, että tämä johdattaa seuraajansa paavin pimeyteen, josta jo kerran on päästy pois. ”Jos siis herätysliikejohtajia itseään on uskominen, näyttää siltä, että 1800 – luvulla Suomeen muodostui kolme kryptokatolista kansanliikettä! Eikä sillä, etteikö väitteissä olisi jotain perääkin.” Tämähä käy huvittavaksi!
1900-luku omistetaan ekumenialle, joka on ollut kirkkojen suhteessa käänteentekevää. Mutta muustakin luku kertoo. Tiesitkö, että Mannerheimin tytär Anastasie kääntyi katolilaiseksi ja liittyi sitten englantilaiseen karmeliittaluostariin, josta tosin lähti myöhemmin?
Nykyiseltä vuosisadalta kirja esittelee uusateismia ja uuskatolisuutta. Toivoa ja tulevaisuudennäkymiä annetaan myös luterilaisen ja katolisen kirkon syvenevästä yhteydestä.
Kirjassa on sivistynyt tunnelma ja kielelliseen ilmaisutapaan on selvästi kiinnitetty huomiota. Välillä suomen rikkaalla kielellä kikkaillaan kirjoittajalleen tyylinomaisesti vaikkapa samalla kirjaimella alkavia sanoja suuresti suosien. Sanottava on, että toisinaan kirjassa käytetään aasinsiltoja, joita on haastavaa nähdä perusteltuina. Myös joitakin historiallisia tapahtumia tai henkilöitä keskenään tai nykyaikaan linkittäessä tuli minulle myös olo, että onko kyseisillä seikoilla oikeasti niin suuri symbolinenkaan arvo, kuin mitä kirja pohdinnassaan tarjoilee. Mutta toisaalta, mahdollisuuksia kulttuurin rikastumiseksi on hyvä nähdä ja on hienoa, että kirjoittajalla on herkkyyttä moiseen!
Kirja on sekä historiateos että matkaopas. Luin itse kirjan historiateoksena, jolloin lukujen loppuun laitetut tekemisvinkit tuntuivat vähän kevyesti ripotelluilta koristeilta. Mutta toiset lukijat ovat ottaneet omakseen myös matkavinkit ja lähestyneet kirjaa kenties enemmän kotimaanmatkailun kautta. Ehkäpä siis allekirjoittanutta tympiikin eniten vain joka luvun lopusta löytyvät imperatiivimuotoiset ”to do -listat”, eikä itse asia. Mutta vinkkejä on tarjolla kyllä laidasta laitaan aina tietyn kappaleen kuuntelemisesta alkaen Turusta Nordkappiin kävelemiseen runoja laulaen!
Kirja on kompakti. Suosittelen lukemaan lyhyet luvut yksi kerrallaan ajatuksella. Ei pidä ahnehtia, jotta tekstiin ehtii syventyä. Tämän kirjan luettuaan on lukijalla arvokasta tuotavaa kiinnostaviin kahvipöytäkeskusteluihin sekä hieman syvemmälle suomalaisuuteen tutustunut mieli. Monikulttuurisuuden lisääntyessä on arvokasta syventyä oman kulttuurin juuriin ja nykytilanteeseen. Kiitos Emil Anton!
Harvempien sanojen mies 