Mikä ihmeen Vatikaani II..?

50 vuotta sitten päättyi 1900-luvun luultavasti merkittävin kirkkohistoriallinen tapahtuma: Vatikaanin II kirkolliskokous. Paavi Paavali VI vietti juhlallisen päättäjäismessun Pietarinaukiolla 8.12.1965. Mitä oli tapahtunut näinä kolmen vuoden neljänä istuntokautena? Vastaus on: hurjasti merkittäviä asioita. Nykykatolisuutta on oikeastaan mahdotonta ymmärtää ilman ”Vatikaani kakkosen” huomioonottamista.

Emil Antonin (TM, FM & Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava) kirjoittama ensimmäinen kattava suomenkielinen yleisesitys aiheesta ”Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan” (Amanda-kustannus) ilmestyi tänä syksynä, mikä on luterilaisessa maassamme myös kulttuuriteko. Kirja on oivallinen, selkeästi ja paikoin humoristisen viihdyttävästikin kirjoitettu kurkistus yli miljardin ihmisen kirkon sisälle. Mikä hienoa, jopa aihetta tuntemattomalle väitän kirjan olevan melkoisen helposti lähestyttävä.

Aluksi

Aion esitellä pääosin kirjan pohjalta, millaiset seikat kirkolliskokouksen tuotoksissa ovat olleet merkittäviä ja mielenkiintoisia. Kirkolliskokouksen tekstit muodostuvat velvoittavuusjärjestyksessään konstituutioista (perustuslaki), dekreeteistä ja julistuksista. Kirja itse koostuu kolmesta osasta: historia, tekstit ja tulkinta. Väliin on jätetty keventäviä ”välisoittoja”.

Vielä alkuun on kuitenkin surkuteltava, että yleinen tietämys katolisesta kirkosta ja uskonsisällöstä on perin puutteellista jälkiprotestanttisessa maassamme. Siksi toisaalta kirja tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden päivittää tietämyksensä reformaation ajalta (jos sieltäkään) 2000 – luvulle. Tästä syystä myös tämä teksti on poikkeuksellisen kattava ja menee itse asioihin, pelkän esittelemisen sijaan, jotta sellaisetkin lukijat, jotka eivät kirjaa lue, saisivat hyödyllistä tietoa.

Asiaan

Historiallinen konteksti – joka on tärkeää ymmärtää – Vatikaanin toiselle kirkolliskokoukselle (tai konsiilille, lat. concilium) on ensinnäkin 1800-luvun puolivälissä pidetty Vatikaanin I kirkolliskokous (1869 – 1870), sitä edeltänyt reformaation jälkeen pidetty Trenton kirkolliskokous (1545–1563) sekä 1900 luvun alkupuolen maailmanhistorialliset tapahtumat. Siinä missä Trenton kirkolliskokous profiloitui katolisen opin muotoiluun ja puolustamiseen protestanttisuutta vastaan,  Vatikaanin I kirkolliskokous suuntautui käytännössä ”modernin ajan erheitä” vastaan. Vatikaani I:n jälkeinen Paavi Pius X ( 1903–1914) olikin kutsunut modernismia ”kaikkien harhaoppien synteesiksi”.

Reformaation lisäksi katoliselle kirkolle tuli takkiin hyvin antikatolisen valistusfilosofian myötä, sekä Ranskan vallankumouksen seurauksena, kun kirkon ja valtion suhde olikin mennyt aivan uusiksi. Modernismi ja liberalismi merkitsivät kirkolle yhtä kaaosta: ”muuttumattoman jumalallisen totuuden ja taatun yhteiskunnallisen järjestyksen hylkäämistä.” Näissä merkeissä katolinen vastine opinmäärittelyissä huipentui vuonna 1870 Vatikaanin I konsiilissa oppien paavin primaatista (johtoasemasta) ja erehtymättömyydestä vahvistamiseen. Ranskan vallankumouksesta alkoi 150 vuotta kestänyt katolisen kirkon ja ”modernin ajattelun” vihanpito, jota joskus nimitetään myös ”pitkäksi 1800-luvuksi”. Sen katsotaan päättyneen Pius XII:n paavikauteen (1939 – 1958).

1900-luvun puoliväliin tultaessa maailmassa oli kuitenkin tapahtunut paljon. Katolilaiset ja protestantit avautuivat ekumenialle ruohonjuuritasolla. Historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta ei enää nähty ainoastaan uhkana, vaan myös mahdollisuutena. Kaksi maailmansotaa tuhoineen ja ideologioineen olivat ravistelleet uskoa ihmisyyteen, järjen voittokulkuun, edistykseen ja uskonnosta vapaaseen maailmaan. ”Tieteellisen kehityksen ja rationalistisen filosofian rajat alkoivat käydä yhä ilmeisemmiksi. Aika alkoi pikku hiljaa olla kypsä kirkon ja nykymaailman lähentymismahdollisuuksille.”

”Pius XII:n aikana ( 1939–1958) Rooma otti varovaisia askelia modernin raamatuntutkimuksen, ekumenian ja liturgisen uudistuksen suuntaan.” Aiempien modernismiin ja harhaoppeihin kohdistuneiden oppituomioiden sijaan kirkko oivalsi, että nyt on tullut ennemminkin aika tarjota laupeuden lääkettä ihmiskunnalle ja keskittyä kirkon opetuksen pätevyyden osoittamiseen, kuin kaikkien harhojen tuomitsemiseen.

Paavi Johannes XXIII (1958 – 1963) – jota oli ajateltu harmittomaksi siirtymäpaaviksi pitkään hallinneen Pius XII:n jälkeen – ilmoitti 25. tammikuuta 1959 suureksi yllätykseksi, että on kutsuttava koolle uusi konsiili. Uuden konsiilin avajaismessu pidettiin 11. lokakuuta 1962. Sadat ja tuhannet piispat ympäri maailman kokoontuivat Pietarinkirkkoon päättämään kirkon linjasta uusien ja vanhojen kysymysten suhteen. Mukana oli myös ensimmäistä kertaa tarkkailijoita muistakin kirkkokunnista. Mitä tämä massiivinen kirkolliskokous sitten päätti? Kirjoitan niistä mielestäni mielenkiintoisimmista tässä tekstissä.

Kirkko ja nykymaailma olivat olleet toistensa vihollisia pitkän aikaa. Kehityksessä nähtiin nyt kuitenkin sen monet puolet. ”Uudet olosuhteet vaikuttavat lopulta uskonnolliseen elämään. Toisaalta terävämpi arvostelukyky puhdistaa sen maagisesta maailmankäsityksestä ja vielä elävistä taikauskon muodoista sekä vaatii yhä henkilökohtaisempaa ja aktiivisempaa uskonsuhdetta. Tästä johtuen monet ihmiset pääsevät elävämmin tuntemaan Jumalan. Toisaalta taas entistä laajemmat joukot luopuvat käytännössä uskonnonharjoittamisesta. Toisin kuin menneinä aikoina ei Jumalan ja uskonnon kieltäminen tai niistä irtaantuminen enää ole lainkaan harvinaista ja poikkeuksellista. Nykyään tällaista asennetta monesti pidetään tieteellisen edistyksen tai jonkinlaisen uuden humanismin vaatimuksena.” (Gaudium et Spes –konstituutio, luku 7)

Koska elämän suuret peruskysymykset eivät kuitenkaan ole hävinneet minnekään, tarjoaa kirkko uskonsa mukaisen perustan kaikelle: ”Kristus, joka on kuollut ja ylösnoussut kaikkien edestä, tarjoaa ihmiselle Henkensä kautta valoa ja voimaa, jotta tämä voisi noudattaa korkeinta kutsumustaan” ja että ”koko inhimillisen historian avain, keskipiste ja päämäärä on löydettävissä sen Herrasta ja Mestarista”. (Gaudium et Spes 10)

Kirkko tunnistaa, että on olemassa monia ristiriitaisia näkemyksiä ihmisestä, joissa ihminen ”joko korottaa itsensä ehdottomaksi ohjenuoraksi tai painaa itsensä maahan aina epätoivoon saakka”.
Kirkko uskoo voivansa Jumalan ilmoituksen perusteella hahmotella ihmisen todellista tilaa. Tähän kuuluu mm. ihmisen luominen mieheksi ja naiseksi, jotka muodostavat ensimmäisen persoonallisen yhteisön. Ihminen on sosiaalinen olento, eikä voi ilman toisia ihmisiä elää ja kehittää lahjojansa. Ihmisen on pidettävä jokaista lähimmäistä ”toisena minänään” ja ”palvella innokkaasti” jokaista kohtaamaansa henkilöä.

Ihmisarvo vaatii, että ihminen voi tehdä ja toimia vapaiden valintojen mukaan, ei sokeiden mielijohteiden ja intohimojen orjuuden vaikuttamina, vaan vapaasti valiten hyvän. Synnin haavoittama vapaus ei kuitenkaan voi täysin suuntautua kohti Jumalaa muutoin kuin Jumalan armon avulla. Ihminen on kuitenkin käyttänyt vapauttaan väärin  ja ”halusi saavuttaa päämääränsä muualta kuin Jumalasta.” Sen minkä tiedämme ilmoituksesta (Raamattu), löydämme myös tutkiessamme sydäntämme: ihminen huomaa olevansa myös taipuvainen pahaan ja vajonneensa kaikenlaiseen pahaan, joka ei voi olla lähtöisin hänen hyvästä Luojastaan.”Omantunnon syvyydestä ihminen löytää lain, jota hän ei itse anna itselleen, vaan jota hänen täytyy totella.” Omatunto voi tietenkin erehtyä, mutta se ei siitä syystä menetä arvoaan. Ihminen on yksi kokonaisuus ruumiineen ja sieluineen. Siksi ruumista ei tule halveksia, eikä henkeä korottaa liiaksi. Toisaalta juuri ihmisen sisäisen elämänsä vuoksi ihminen nousee muun luomakunnan yläpuolelle.

Ateismiin suhtaudutaan toisaalta yhtenä aikamme vakavimmista ongelmista, toisaalta nähdään, että sen syyt voivat olla jalojakin, kuten vaikkapa vastareaktio maailman pahuuteen. Tunnustetaan myös, että ”uskovilla on usein jonkinlaista vastuuta tässä asiassa – –  kun he laiminlyövät uskonsa kasvattamisen, selittävät oppia väärällä tavalla tai antavat uskonnollisessa, moraalisessa ja sosiaalisessa elämässään huonon esimerkin ja siten pikemminkin peittävät Jumalan ja Kirkon todelliset kasvot kuin paljastavat ne”. (Gaudium et Spes 19)

Jumalan tunnustaminen ei ole ristiriidassa ihmisarvon kanssa, sillä juuri Jumalaan ihmisarvo perustuu ja Hänessä se saa täyttymyksensä. Ilman tätä perustusta ja ikuisen elämän toivoa ihmisarvo kokee mitä suurimman loukkauksen, ja elämän ja kuoleman, syyllisyyden ja kärsimyksen arvoitukset jäävät ilman vastausta johtaen ihmiset usein epätoivoon. Tällöin ihminen jää itselleen ratkaisemattomaksi kysymykseksi.

Kirkko hylkää ateismin, mutta on sitä mieltä, että kaikkien ihmisten tulee yhdessä auttaa toisiaan oikealla tavalla rakentamaan tätä maailmaa, jossa he yhdessä elävät. ”Kirkko kehottaa ateisteja lempeästi ’tarkastelemaan Kristuksen evankeliumia avoimin sydämin’, koska se tietää ’että sen sanoma vastaa ihmissydämen salatuimpia kaipauksia’”. (Gaudium et Spes 21)

Sivistys on ihmisen persoonallisuuden ja ihmisyyden täyttymiselle elintärkeää. Kulttuuria on edistettävä siten, että se kasvattaa ihmisen koko persoonallisuutta tasapuolisella tavalla. Kirkko ei liity tai sitoudu yksinomaan mihinkään tiettyyn kulttuuriin, vaan mukautuu eri kulttuureihin ja pitää sen hyvän mitä kussakin kulttuurissa on. Näin rikastuvat sekä kirkko, että kulttuuri.

Talouden lopullinen päämäärä ei ole pelkästään tuotteiden lisääminen, valta aseman tai liikevoiton saavuttaminen, vaan ihmisten palveleminen.
Sodasta ja rauhasta sanotaan, että ”Niin kauan, kuin sotaa ei kuitenkaan ole vielä poistettu tästä maailmasta, hallituksilta ei voida ’kieltää laillista puolustusoikeutta, jos kaikki rauhanomaisen neuvottelun keinot on käytetty loppuun’.” Aseistakieltäytyjille (”niille, jotka eivät halua ajaa läpi oikeuksiaan väkivallan avulla”) annetaan myös tunnustus.

Piispanvirkaa käsittelevässä dokumentissa piispoille annetaan mm. seuraavanlaisia ohjeita: Piispojen tulee ottaa opettaessaan ja saarnatessaan  huomioon oman aikansa tarpeet ja ja kysymykset. Erossa oleviin veljiin [ei-katoliset kristityt] heidän on suhtauduttava ”suurella humaanisuudella ja rakkaudella” sekä myös kastamattomiin ”kaikella sydämellisyydellä”, jotta hekin voisivat nähdä ”Kristuksen rakkauden”.

Papeille sanotaan mm., että ”sananselityksen ei tule olla abstraktia, vaan sen pitäää soveltaa ’evankeliumin iäistä totuutta elämän konkreettisiin olosuhteisiin’” (sopisi muuten luterilaisenkin kirkon papeille muistutukseksi!).

Konsiilissa päätettiin myös uuden päätöselimen, piispainsynodin, perustamisesta, joka kokoontuu kirkolliskokousten välissä päättämään ajankohtaisista kysymyksistä, joiden vuoksi ei järjestetä kirkolliskokousta.
Kirkon lähetystehtävästä sanotaan, että se ei ole vain armon viemistä ihmisille vaan myös ”ajallisen järjestyksen läpäisemistä evankeliumin hengellä”. ”Ilman maallikoiden aktiivista toimintaa evankeliumi ei pääse juurtumaan ’syvälle kansan henkeen, elämään ja työhön’”. Maallikoiden tehtävä on ”oman kutsumuksensa mukaisesti etsiä Jumalan valtakuntaa hoitamalla ajallisia asioita ja järjestämällä ne Jumalan tahdon mukaisesti.”  Aivan erityisesti maallikoiden tehtävä on tuoda Kirkko läsnäolevaksi ”niissä paikoissa ja olosuhteissa, joissa se vain heidän välityksellään voi tulla maan suolaksi.”

Lumen Gentium (”Kansojen valo”) -konstituutiossa luetellaan seitsemän konkreettista keinoa, jotta ”rakkaus kasvaisi sielussa”: 1) Jumalan sanan kuunteleminen, 2) Jumalan tahdon täyttäminen teoissa, 3) sakramentaalinen elämä, varsinkin eukaristia, ja muut pyhät toimitukset, 4) rukous, 5) itsekieltäymys, 6) veljellinen palvelus sekä 7) kaikkien hyveiden harjoittaminen. ”Kaikki kristityt ovat siis kutsutut, vieläpä velvoitetut kukin omassa säädyssään pyrkimään pyhitykseen ja täydellisyyteen.”

Ekumenia katolisen kirkon taholta koki peruuttamattoman ja äärimmäisen tärkeän muutoksen kirkolliskokouksen myötä. Aiemmin kristittyjen ykseyden edistämisen ajateltiin olevan vain sitä, että ei-katolilaiset palaisivat äitikirkon helmaan. Pelättiin esimerkiksi vaaraa, että kysymys tosi kirkosta muuttuisi ekumenian myötä yhdentekeväksi. 1900-luvun puolivälistä katolinen kirkko oli kuitenkin varovasti alkanut osallistua ekumeenisiin kokouksiin.

Perusongelma katolilaisille oli tämä: Kristus perusti yhden Kirkon. Kuitenkin monet eri kristilliset yhteisöt esiintyvät Kristuksen todellisina perillisinä. Ne taas opettavat ja tunnustavat uskoa eriävin opein. Tämä on selvässä ristiriidassa Kristuksen tahdon kanssa ollen maailmalle pahennukseksi ja kirkolle sekä evankeliumille vahingoksi.

Protestanttien piirissä syntynyt ekumeeninen liike tunnustettiin kuitenkin nyt Pyhän Hengen innoittamaksi, eikä ”niitä nykyään eläviä ihmisiä, jotka ovat syntyneet tällaisten yhteisöjen piiriin ja siellä oppineet uskomaan Kristukseen – – voida syyttää jakautumisen synnistä. Katolinen Kirkko kohtelee heitä veljellisellä arvonannolla ja rakkaudella”. ”Ne jotka uskovat, Kristukseen ja ovat saaneet pätevän kasteen, ovat näet tietyllä tavalla yhteydessä katoliseen Kirkkoon, vaikkakan tämä yhteys ei ole täydellistä. – – Kuitenkin nämä kristityt, tultuaan vanhurskautetuiksi uskosta kasteessa, tulevat liitetyiksi Kristuksen ruumiiseen. Siksi heillä on täysi oikeus kantaa kristityn kunnianimeä ja syystä katolisen Kirkon lapset tunnustavat heidät veljiksi Herrassa.”

Tätä ajattelun muutosta ei voine liikaa korostaa. Vielä 1900-luvun alkupuolella yleinen näkemys käsittääkseni oli, että protestantit tuskin edes pelastuvat. Edelleen pidetään kiinni siitä, että tosi Kristuksen Kirkko on katolinen kirkko, missä vallitsee täyteys, josta muut kirkot ja yhteisöt ovat osallisia osittain.

Ortodoksien kanssa suhde tosin on vielä protestantteja läheisempi. Onhan kirkoilla esimerkiksi samat sakramentit. Vuodesta 1054 voimassa ollut idän ja lännen kirkkojen välinen kirkonkirous purettiin vuonna 1965 ja kirkot tekevät jatkuvasti työtä ykseyden eteen. Myös luterilaisten kanssa on lähennytty ja esimerkiksi 1990 – loppupuolella hyväksyttiin Luterilaisen maailmanliiton ja katolisen kirkon Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista.

Tosin uusia esteitä ekumenian tielle on syntynyt viime vuosikymmeninä kysymyksissä naispappeudesta, homoliitoista ja muista moraalikysymyksistä. ”Silti on ihmeteltävä, että 500, 1000 tai jopa 1500 vuotta toisistaan erossa olleet kirkot ovat 50 vuoden aikana löytäneet uudelleen keskinäisen ystävyyden ja yhteisen uskon.”

Uskonnonvapaus tuomittiin aiemmin, sillä erehtyvälle omalletunnolle ei nähty voitavan antaa samaa vapautta ja oikeutta, kuin sille totuudelle, jota kirkko julistaa (”Erheellä ei ole oikeuksia.”). Tässä kirkolliskokouksella olikin paljon työtä, sillä kuten myöhemmin paaviksi valittu Joseph Ratzinger (Benedictus XVI) sanoi, uskonnonvapaudessa kirkolla oli ”erittäin synkkä historia”.
Edelliseen eräs jesuiittateologi totesi, ettei virheellä tietenkään ole oikeuksia, muttei myöskään totuudella, sillä ne ovat abstrakteja käsitteitä. Oikeuksia on ihmispersoonilla.

Kirkolliskokous julisti, että uskonnonvapauden perusta on ihmisluonnossa ja siksi kuuluu ”niillekin, jotka eivät täytä velvollisuuttaan etsiä totuutta ja pitätyä siihen”. Todettiin myös, että kysymyksen ratkaisussa merkittävää oli Kristuksen esimerkki – Hän nimittäin ei pakottanut, vaan surullisena hyväksyi ihmisen kieltäytymisen. ”Koska ihminen ei voi kääntyä Jumalan puoleen ’ellei Isä häntä vedä osoittamaan Jumalalle vapaata ja järjellistä uskon kuuliaisuutta’, uskon asioissa ei voida sallia ’ minkäänlaista ihmisten taholta tulevaa pakkoa’”.

Muista uskonnoista sanotaan, että ”Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka – vaikka ne poikkeavatkin monessa kohdassa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa – monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset. Taukoamatta se kuitenkin julistaa ja sen tuleekin julistaa Kristusta joka on ’tie, totuus ja elämä’ (Joh. 14:6), josta ihmiset löytävät uskonnollisen elämän täyteyden ja jossa Jumala sovitti kaiken itsensä kanssa.” ”Ne jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen Kirkkoaan, mutta etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina koettavat teoilla täyttää hänen tahtoaan, jonka he tuntevat omantunnon äänestä, voivat saavuttaa iankaikkisen pelastuksen.” 

Muslimeiden kanssa toivotaan voitavan yhdessä vilpittömästi pyrkiä keskinäiseen yhteisymmärrykseen ja yhdessä toimimaan maailman parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi. Menneet vihanpidot kehotetaan molempia unohtamaan.

Raamatusta ja traditiosta sanotaan: ”Raamattu on ’Jumalan puhe Pyhän Hengen innoittamana kirjaan pantuna’; traditio taas ’välittää Herran Kristuksen ja Pyhän Hengen apostoleille uskoman Jumalan sanan kokonaisuudessaan edelleen heidään seuraajilleen, jotta nämä totuuden Hengen valaisemina julistuksessaan uskollisesti säilyttäisivät, selittäisivät ja julistaisivat sitä.’” ”Raamattu ja traditio muodostavat ’Jumalan sanan yhden pyhän talletuksen, joka on uskottu Kirkolle'”. ”’Jumalan sanan autenttinen tulkinta’ on uskottu ’yksin Kirkon elävälle opetusviralle, ja se käyttää valtaansa Jeesuksen Kristuksen nimissä’”.

Kirkko-opissa painotus muuttui juridisesta laitoksesta ja hierarkkisesta yhteisöstä enemmän mysteeriksi ja ”vaeltavaksi Jumalan kansaksi”. Tunnustettiin nyt myös, että kirkkoa on roomalaiskatolisuuden ulkopuolella.

Myös liturgiaa uudistettiin ja konsiilin seurauksena annettiin lupa viettää myös kansankielisiä messuja aiemman latinankielisen tilalla  (tätä oli vaatinut jo esimerkiksi muuan Martti Luther 1500 – luvulla). Käytännössä kansankielinen messu korvasi valtaosin latinankielisen, vaikka myös latinankielistä messua edelleen vietetään jonkin verran.

Tulkinta

Mitä tästä massiivisen ja uudistuksia tuoneen konsiilin saavutuksista sitten ajatellaan? Kuinka hyvin konsiilin toimeenpanossa on onnistuttu? Kuluneet 50 vuotta ovat olleet katolisen kirkon sisällä täynnä keskustelua liittyen ”Vatikaani kakkosen” toimeenpanoon.

Jotkin uusista päätöksistä esimerkiksi voivat näyttäytyä hankalina:
Näyttäisi äkkiä katsoen nimittäin siltä, että jotkin muutoksista ovat kirkon erehtymättömyyden kannalta kiusallisia – mikäli oppi on muuttunut aivan toiseksi, miten voidaan puhua kirkosta, joka ei erehdy?

Tulkintalinjoja – joihin tässä en syvällisesti mene – konsiilin suhteen on ainakin kolme ja kukin esitellään kirjassa. Ensimmäisen niistä, ”progressivistisen” kannan, mukaan konsiili oli hyvä alku, mutta sen aloittama uudistus tukahdutettiin ja kurssi käännettiin pian käytännössä takaisin vanhaan konsiilia edeltäneeseen aikaan.
Toisen ääripään, ”traditionalistisen” kannan, mukaan Vatikaani II petti kirkon tradition ja avasi ovet kaikenlaiselle harhaoppiselle liberalismille ja modernismille. Tämän kannattajat ovat käytännössä usein pieniä ryhmiä ja ajautuneet eroon kirkosta. Enimmät väittelyt on käyty ensimmäisen ja kolmannen kannan välillä.
Kolmannen linjan, niin sanotun ”reformistisen” tulkinnan, mukaan Vatikaani II edusti autenttista uudistusta tradition jatkumossa, eikä ole ristiriidassa aiemman kanssa.  Tästä tulkintatavasta käytetään myös nimeä ”jatkuvuuden hermeneutiikka”. Tämän tukinnan mukaan vaikka yksittäiset kannanotot ovat muuttuneet, eivät periaatteet niiden takana ole. Kirkon ymmärrys asioista on sen sijaan syventynyt. Uskon talletuksen sisältö ja esitystavat ovat myös eri asia.

Nykyinen paavi Franciscus on oikeastaan monien mielestä Vatikaani II:n hengen henkilöitymä:  hän opettaa kirkkoa Vatikaani II:n hengessä, kutsuu piispoja ”minikonsiiliin” eli synodiin väittelemään vaikeista ja ajankohtaisista aiheista, ja hän herättää uusia tulkinnallisia kysymyksiä vanhan ja uuden suhteesta. Lisäksi hän on sydämeltään ekumeenien, eikä vain odota, että eri kirkkojen teologit pääsevät joskus lopulliseen yhteisymmärrykseen (mitä ei ehkä tapahdu), vaan kannustaa ruohonjuuritason ekumeniaan ”tien päällä” nyt. Jopa muihin uskontoihin liittyen hän on käyttänyt hyvin positiivisia ilmaisuja: ”ei-kristillisten uskontojen riitit voivat olla ’kanavia, joita Henki itse herättää vapauttaakseen ei-kristityt ateistisesta immanentismista tai pelkästään yksityisistä uskonnollisista kokemuksista.’”

Kuten edellä tuli ilmi, nykyistä katolista kirkkoa on mahdotonta ymmärtää ottamatta huomioon Vatikaani II:a. Jesuiittateologi John O’Malley onkin sanonut konsiilin aikaansaamasta muutoksesta seuraavasti: ”käskyistä kutsuihin, laeista ihanteisiin, uhkauksista taivutteluun pakotuksesta omaantuntoon, monologista keskusteluun, hallitsemisesta palvelemiseen, vetäytyneestä integroituun, vertikaalisesta horisontaaliseen, ekkluusiosta inkluusioon, vihamielisyydestä ystävyyteen, staattisesta muuttuvaan, passiivisesta hyväksynnästä aktiiviseen kanssakäymiseen, preskriptiivisestä periaatteelliseen, määritellystä avoimeen, käytöskontrollista sydämen kääntymykseen, lain sanelusta omantunnon ääneen, ulkoisesta sopeutumisesta iloiseen pyhyyteen pyrkimiseen.” Katolinen kirkko avautui moneen suuntaan.

Lopuksi

Emil Antonin kirja on erinomainen katsaus siihen, millainen katolinen kirkko nykyisin on. Sen luettuaan myös varmasti kykenee seuraamaan kirkon tapahtumia syvällisemmin. Kirjassa kerrotaan myös mielenkiintoinen konsiilinjälkeinen historia aina tähän päivään ja paavi Franciscukseen asti, jonka kanssa tapahtuu koko ajan jotain uutta.

Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka on kiinnostunut syventämään ymmärrystään maailman suurimman kristillisen kirkon elämästä ja kirkkohistoriasta. Vatikaani II vaikuttaa vahvasti nykyään ja väitän, että kirja on ihan paikallaan jopa  yleissivistyksenkin kannalta, sillä katolinen kirkko jos mikä on kansainvälinen asia.

 

 

 

 

Yksi kommentti artikkelissa “Mikä ihmeen Vatikaani II..?

  1. Paluuviite: Vatikaani II ja vanhoillislestadiolaisuus – Hulluinhuonelainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s